testi

 

 

Kohti terveempää kilpailua

Vaikka valvontavastuu jätettiin ensimmäistä kertaa Suomen historiassa yksityisten toimijoiden harteille, on reilut kolme vuotta voimassa ollut laki rakentamisilmoituksista alkanut purra toivotulla tavalla. Se on tosin vaatinut urakoitsijoilta isoja ponnistuksia, ja meillä on oikeus myös vaatia siltä tuloksia.

Kilpailutilanne korjausrakentamisessa on pääkaupunkiseudulla vaikea. Jatkuvasti kertyy tietoa siitä, että ammattirikolliset toimivat samoilla markkinoilla. Varsinkin julkisissa kilpailutuksissa, joissa pääsääntöisesti halvin tarjous voittaa, on voittanut tarjous ollut jopa kaksi kertaa halvempi kuin seuraava. Jokin silloin haisee. Perustellusti voidaan kysyä, onko kaikki kunnossa niin urakoisijan kuin tilaajan kohdalla?

Hyviin tietoihin kuuluu, että verottaja pyrkii jatkossa keventämään turhaa byrokratiaa rakentamisilmoituksissa. Tällöin ilmoitusten teon kustannuksetkin vähenevät.

Suomella on edelleen maailmanennätys rekisteröityjen yhdistysten määrässä.

Sen on todettu olevan sekä demokraattinen että kaikkein kustannustehokkain edunvalvonnan muoto. Vanhimmat yhdistykset Suomessa ovat yli satavuotiaita, kuten Helsingin Maalarimestarien yhdistys, joka täyttää tänä vuonna 120 vuotta.

Mutta onko aika sittenkin ajamassa yhdistysten ohi? Lähes kaikkien yhdistysten jäsenmäärät ovat olleet laskussa jo vuosikymmeniä, vaikkeivät yhdistysten tehtävät juuri ole vähentyneet. Järjestäytymistä ei pidetä enää itsestään selvänä enempää työntekijöiden kuin ammatinharjoittajienkaan joukossa.

Tuloksena on, että yhä vähäisempi väki hoitaa yhä suuremman joukon asioita luottamustoimenaan.

Passiivisuuteen sisältyy yleensä ajatus siitä, että joku muu saa hoitaa puolestanini asiat. Onneksi meillä Pintaurakoitsija ry:ssä on kuitenkin vielä verrattain hyvä tilanne. Luottamustehtävät ovat haluttuja, ja niihin on jopa tungosta.

Odotukset toimintaa kohtaan ovat tietenkin erilaisia, kuten ovat jäsenliikkeiden tarpeetkin. Toisille tuntuu riittävän pelkkä edunvalvonta sopimusasioissa, toiset odottavat liitolta selkeää käytännön tukea ja toimia, jotka edistäisivät yritysten menestystä markkinoilla.

Pintaurakoitsijat ry. järjestää tänä vuonna jäsenhankintakampanjan, jonka tarkoituksena on saada järjestäytymisen hyödyt nykyistä paremmin esille. Uusien jäsenten mietteitä on jo saatu tähän lehteen.

Uskon, että hommamme jatkuu.

Timo Järvinen

Finlandia-talon julkisivusta käyty prosessi saa jo farssin piirteitä.
Edellisen kerran -90 luvulla päätettiin kalliista julkisivujen uusimisesta
alkuperäisellä Carraran- marmorilla, joka jo silloin tiedettiin täysin sopimattomaksi materiaaliksi suomen ilmastoon. Ja erittäin kalliiksi.

Silloisen kaupungin hallituksen jäsenen mukaan kenelläkään poliitikolla ei ollut rohkeutta viheltää silloin peliä poikki. Alvar Aallon- säätiön painostus säilyttää alkuperäinen materiaali oli kuulemma niin kovaa, että päädyttiin tähän ratkaisuun. Suomalainen vaalea graniitti olisi ollut kaikkien muiden tahojen mielestä paras ratkaisu.

Jos Alvar Aalto eläisi, hän varmaan ymmärtäisi virheensä valittuaan marmorin
julkisivujen pinnoitteeksi ja nyt valitsisi siihen soveltuvamman suomalaisen kiven, joka oli jo edellisen kerran esillä.

Se, joka maksaa, se päättää. Ei mikään jalat tukevasti irti maasta leijaileva rakennuskulttuurieliitti, joka ei koskaan vastaa kustannuksista.

Oikeilla materiaaleilla ja oikeilla menetelmillä on julkisivujen huoltoväli
30-40 vuotta ja luonnonkivellä yli 50 vuotta.

Timo Järvinen

” Helposti eri seuduille leviävänä on se tehoisa väline herättämään laimeimpiakin ammatinharjoittajia yhteistoimintaan ammatin kehittämiseksi ja ennen kaikkea ammatin suojelemiseksi rappeutumiselta ja epäterveiltä virtauksilta. Tämmöisten kysymysten julkinen käsittely kasvattaa yhteisymmärrystä ja innostaa yhteistyöhön”.

Ote on Maalarilehden ensimmäisestä pääkirjoituksesta, joka ilmestyi huhtikuussa 1917. Ajaton ja tiivistetty kommentti!

Ammatillisen maalausalan kehitys on tarkoin seurannut itsenäisen Suomen satavuotista kehitystä se kaikissa vaiheissa. Sisällissodan jälkeisinä vaikeina aikoina pyrki Maalarilehti määrätietoisesti tasoittamaan vastakkaisasettelua työläisten ja työnantajien välillä.

Vaikka osa alkuaikojen toimintamalleista, kuten suoranaisten hintakartellien ylläpito tuntuvat tänä päivänä vierailta, on meillä alalla edelleen samoja haasteita niin työvoiman saannin kuin epäterveen kilpailunkin osalta.

Maalarilehden ansioksi ei historian saatossa valitettavasti voida lukea itsekritiikkiä omaa toimintaa kohtaan. Erinäinen jäykkyys ja virallisuus on muutenkin ollut monasti leimallista kautta lehden historian.

Nykyisin Väri- ja Pinta -nimisenä julkaisuna on lehtemme pyrkimyksenä edelleen tuoda rohkeasti esille maalaus- ja pintakäsittelyalan ongelmia sekä niiden ratkaisumalleja. Julkaisupolitiikkaamme kuuluu jatkossakin esitellä alamme ammattilaisia sekä heidän henkilökohtaisia näkemyksiään omasta ja koko pintakäsittelyalan kehityksestä, eikä aina pelkästään myönteisessä hengessä.

Vaikka toimivaa kristallipalloa ei ole vielä keksitty, voidaan povata, että pintakäsittelyalan ammattilaisia tullaan jatkossakin tarvitsemaan. Tuskinpa ammattitaito tai ammattiylpeys poistuvat muodista. Sen sijaan maalien teknologia tulee varmasti jatkamaan kehitystään erityisesti ns. funktionaalisten maalien suhteen. Niistä tässäkin lehdessä on puhetta.

Työn tuottavuus jatkaa todennäköisesti kasvuaan sen ollessa tänä päivänä moninkertainen verrattuna vielä muutaman vuosikymmeneen takaiseen. Lehtemme historiapala kertoo tästä omaa sanomaansa.

Itse arvioin, että ala tulee jakautumaan kahteen osaan: toiset toimijat keskittyvät vain maalaus- ja tasoitusurakoihin ja toiset laajentavat osaamistaan enemmän korjausrakentamisen moniosaajiksi. Samalla työmarkkinat kehittyvät yhä pienempiin yksiköihin, jossa yritysten omat erityispiirteet sanelevat työehtoja valtakunnallisten kokonaisuuksien kustannuksella.

Suomi ei voi myöskään olla erillinen saareke, jossa ei seurattaisi rakennusalan työvoiman keski- eurooppalaista kehitystä. Eurooppaan on syntynyt kahden työvoiman markkinat, jossa suorittava työvoima on pääsääntöisesti maahanmuuttajia tai heidän jälkeläisiään, kun yritysten johto ja työnjohtajat edustavat kantaväestöä. Tämä kehitys on jo pääkaupunkiseudulla arkea. Juttumme Berliinistä kertoo miten siellä mennään.

Haasteemme eivät tule varmasti tule loppumaan tulevaisuudessakaan enempää Väri ja Pinta-lehden kuin itse järjestötoiminnankaan osalta. Jatkossakin pitää olla rohkeutta kyseinalaistaa vallitsevia käytäntöjä ja pyrkiä tuomaan esille uusia ajatuksia. Vain siten syntyy uutta ja tulevaa.

Timo Järvinen

Aliurakoitsija on ahtaalla. Meno on kuin Nokialla aikoinaan. Tilaaja tinkii kaikesta mistä voi, ja artisti maksaa. Uusin heikennys aliurakoitsijan kannalta on maksuehdoissa käytetty 45 päivän maksuaika. 30 päiväähän on jo nyt yleinen käytäntö.

Ei ole myöskään poikkeuksellista, että tarjouspyynnössä vaaditaan Maalaus RYL:n ulkonäköluokka 2., mutta vastaanotossa jo 1.luokkaa.  
Ja taas artisti eli urakoitsija maksaa.

Aikataulut ovat aliurakoitsijan kannalta mahdottomat. Aiemmin vastaava mestari laittoi asunnon oven lukkoon maalarin jälkeen, eikä sinne ollut muilla asiaa ennen lopullista luovutusta. Tänään aikatauluista tingitään, ja tilanteesta kärsii erityisesti maalari. Tilaajan tekemiä pohjatöitä ei tarkisteta tai valvota ennen maalausurakoitsijan työn alkua, ja miltei heti työn alettua asentajat pyörivät kiintokalusteidensa kanssa jaloissa. Usein elementtien laatu vastaa mitään standardeja ja niiden asennus on mitä sattuu. Näiden töiden lisätöiden kustannuksista joudutaan vääntämän tämä tästä.

Yleinen mielipide vaatii laatua, ja samalla rakennuttajat kiristävät aikataulua ja tinkivät kosteudenhallinnasta. Rakennusvalvonta edellyttää trendikkäästi kosteudenhallintasuunnitelmaa, mutta sen valvonta on niin ja näin.

Mittaustulokset, jotka edellyttäisivät kuivauksen jatkumista painetaan villaisella, koska aikataulusta ei haluta tinkiä.
Rakentajien bonusjärjestelmä suosii tässä aikataulua laadun kustannuksella.

Voisi olettaa RT:n hallituksessa saatavan nämä rakentajien yhteiset perusasiat sovittua. Laatu ei parane, ellei tilaajien ja urakoitsijoiden yhteispeli kohene. Kaikki ketjun osapuolet tietävät ongelmat, mutta mitään ei vain tunnu tapahtuvan. Vain rakennusalan imagon rapiseminen jatkuu.

Timo Järvinen

”Omakotirakentajien kohtaan en ole niin kovin tarkka. Mutta urakoitsijoilta vaadin kaikki – ja vähän päälle”
Kuulostaa aika vastuuttomalta valvontaviranomaisena toimivan rakennustarkastajan sanomaksi? Näin on kuitenkin tapahtunut. Tuntuu, että joiltain viranomaisilta on unohtunut tasapuolisuus, oikeudenmukaisuusi ja jopa hyvä hallintotapa. Urakoitsijat ovat kohdanneet rakennustarkastajia, katuviranomaisia, AVI:n tarkastajia sekä veroviranomaisia, joiden toiminta ja päätökset ovat olleet epäjohdonmukaisia tai kyseenalaisia. Pitkälti on kysymys henkilöistä, kiireistä ja menneiden aikojen käytännöistä. Julkinen viranomainen ei kuitenkaan voi piileskellä näiden syiden takana.
Sattumanvaraisuutta tai suoranaista mielivaltaa ei pidä hyväksyä. On kaikkien edun mukaista, että väärin kohdelluksi tulleet valittavat näistä päätöksistä ylemmille viranomaisille ja lautakuntiin. Mikään ei muutu, jos ei riitä rohkeutta vaatia muutosta.

Muutos huonompaan on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut valitettavaksi arkipäiväksi myös tilaajan ja urakoitsijan keskinäiseen sopimiseen. Rakennusalaa on omankin kokemukseni perusteella pidetty sanansa pitävien maailmana, jossa puhuttuun on voitu luottaa. Nyt urakoinnista on kuitenkin tulossa taistelukenttä, jossa sekä tilaaja, että urakoitsija kisailevat siitä, kumpi saa toiselta perusteetonta taloudellista hyötyä. Konsulttien rooli riippumattomana asiantuntijana on hämärtymässä.
On esimerkkejä siitä, että konsulteista on tullut vain tilaajan edunajajia, jotka ovat perusteettomasti koittaneet saada itsekin taloudellista hyötyä urakoitsijan kustannuksella. Ikävältä tuntuu se, ettei suullisesti sovittuun voi luottaa. Jopa selkeitä kirjauksiakin pyritään jälkikäteen kiistämään. Vaikka mennyttä on usemmiten turha haikailla, tässä olisi syytä palata aikaan, jolloin urakointi on yhteispeliä reilun pelin hengessä. Siitä hyötyisivät kaikki.

Suomalainen yhteiskunta perustuu laillisuuteen, luottamukseen ja viranomaisten johdonmukaisuuteen. Sanaan pitää voida luottaa. Muuten ajaudumme vähitellen angloamerikkalaiseen oikeusjärjestykseen, jonka mukaan oikeuskäytäntö luo uutta oikeutta. Jokainen tapaus voi silloin olla ennakkotapaus, ja urakkasummat määritellään oikeusistuimissa edellisten riitajuttujen perusteella. Vielä synkempänä näköalana on täysin rapautunut ja korruptoitunut oikeuslaitos, joista on esimerkkejä Venäjällä tai Afrikassa. Silloin asema, suhteet ja raha ratkaisevat lopulta lain tulkinnan. Suomalainen malli on parempi.

Timo Järvinen

HMMY on saanut uuden ilmeen sekä samalla myös päivitetyt Internet-sivut.

Sivuilla julkaistaan ajankohtaista tietoa yhdistyksen toiminnasta, jäseneduista sekä tulevista tapahtumista ja koulutuksista. Tapahtumakalenterin löydät etusivun alalaidasta. Voit seurata ajankohtaista tietoa liittymällä jäseneksi jäsenhakemuksen kautta tai sivuiltamme kohdista Jäsenposti ja Blogi.

Lisätietoja saat yhteystietojen kautta tai olemaan yhteydessä suoraan sihteeriimme Tuija Laaksoseen sähköpostilla sihteeri@hmmy.fi ja puhelimitse numeroon 0500 425 455.

Tervetuloa uudestaan!